2018/04/18

Vaikeuksien kautta voitettuun hopeaan

Voitettu hopea ei ole kuulunut meikäläisen sanavarastoon ainakaan ennen kulunutta vuotta (=hullun kova voitontahto). Palasen siitä sain maistaa naisten maajoukkueen mukana viime kesänä, kun Euroopan liigassa voitettiin juurikin hopeaa. Kuitenkin erityisesti tämän Mestaruusliiga-kauden jälkeen on todettava, että sellainen todellakin on olemassa. Erityisesti siksi, että tällä kaudella alusta asti loppuun saakka kulta oli ainoa tavoite.

Meillä oli joukkueena todella hankala kausi. Ensin tuli tuloksellinen pettymys kauden alkupuolella Mestarien liigan karsinnoissa, ja siitä eteenpäin vuorossa olikin muutaman viikon ajan karvasta kalkkia loukkaantumisten ja raskaiden tappioiden siivittämänä (CEV Cup ja Suomen Cup). Syvimmissä vesissä oltiin tammikuun alkupuolella, ja kun nyt vertaa sunnuntaista joukkuetta siihen tammikuiseen, ollaan me kyllä kasvettu ihan hirveästi. 
Realismi on meidän tilanteessa ihan tervetullutta. Ehkä tässä on muistutus jokaiselle, että vaikka kuinka LP Viestissäkin on totuttu menestykseen, se ei ole itsestäänselvää, ja jokainen meistä on ihan tavallinen kuolevainen. On vaan fakta, että jos joukkue ei kauden aikana pääse harjoittelemaan yhdessä, on sen pelin kehittyminen pelkästään otteluiden varassa, ja samalla se on yhä enemmän riippuvainen yksilöiden suorittamisesta. Siinäkin mielessä hopea oli meille hieno saavutus, ja on pelkästään oikein, ettei Mestaruusliigassa ole asiaa kultamitalille ilman määrätietoista ja onnistunutta  koko kauden mittaista harjoittelupohjaa. 

Vaikea kausi ei ole kuitenkaan meille mikään tekosyy, jonka taakse mennään piileskelemään. Tiedän, että muillakin joukkueilla on varmasti ollut haasteita, ja harvoin syyskuun alkuhuuma kantaa koko kauden läpi. Lisäksi ajatellen erityisesti meidän finaalisarjaa, vaikka takana olisi ehjempikin kausi, on ehdottoman kova juttu vetää paras viidestä-finaalisarjan viidenteen peliin yksi kauden parhaista peleistään - siitä kultamitalin ohella onnittelut HPK:lle! Meidän terveystilanne on vaan osa realismia, ja mun mielestä me pystyttiin vastaamaan tilanteeseen ihan omilla ylärajoillamme. Esimerkiksi runkosarjan voittoon venyminen oli meiltä tosi tärkeä saavutus. Se ei tarkoittanut etukäteen mitään, mutta varmasti mahdollisti meille vähän mutkattomamman tien tähän pisteeseen. Enkä tarkoita edes sitä, kuka tuli vastaan, vaan sitä, että meillä oli päätyyn asti kotietu ja meidän kevään pisin pudotuspelimatka oli Kangasalle (2,5 h). Pieniä mutta isoja juttuja palautumista ajatellen etenkin meidän terveystilanteessa.
Mutta kuten sanottua, vaikeuksien taakse piiloutuminen ei ollut mielessä ensimmäisenä sunnuntaisen tappion jälkeen. "Me oltais ansaittu tää" oli varmasti monen ensimmäinen ajatus, ja niin mustakin: ihan kullanarvoista taisteluahan me esitettiin loppuun saakka. Takki ei ollut missään kohtaa auki, se oli vain jo liian tyhjä. Mutta urheilussa voiton lopulta ansaitsee voittaja. Ihan yhtälailla hämeenlinnalaiset ansaitsivat voittonsa; siellä on tehty ihan samalla tavalla töitä, vaan ehkä erilaisten asioiden parissa kuin me kuluneella kaudella. 
Pettymys on siis tottakai suuri, vaikka se alkaakin yhä enemmän hälventyä ylpeyden ja helpottuneisuuden tieltä. Kuten alussa mainitsin, kulta oli loppuun saakka meidän tavoite, eikä alkuun lohduttanut laisinkaan meidän venyminen neljännessä ottelussa, niin hieno kuin se olikin. Lopputuloshan olisi ollut sama, vaikka oltaisiin taivuttu jo siellä. Tuon taisteluvoiton merkitys tuleekin siinä, että jos me oltaisiin annettu periksi tuolloin torstaina, ei me oltaisi laitettu peliin kaikkeamme. Kun on taistellut joukkueena itsensä siihen pisteeseen, missä me oltiin juurikin torstaina siinä kello kahdeksan maissa, on kaksi vaihtoehtoa, mutta onneksi meillä oli mielessä vain yksi. Siinä kohtaa meistä jokainen jätti kaikkensa Elenia Areenalle, eikä ihan saatu enää koottua samaa energiaa sunnuntaiksi. Pettymyshän se on, ettei tosiaan saatu enää itsestämme irti, mutta tappion kanssa on aina helpompi elää, kun tietää antaneensa kaikkensa. Silloin toinen vaan on sillä kertaa parempi, eikä tarvitse jäädä jossittelemaan. 

Jos sitä ei ole tarpeeksi vielä mainittu, tämä kausi oli tosiaankin haastava. Se oli myös opettavainen, ja mahdollisti olosuhteiden pakottamana esimerkiksi omalla kohdalla kehittymisen myös muiden urheilun osa-alueiden parissa. Kuten jo mainittua, taisteltiin loppuun asti, eikä nyt riitä paukkuja  juuri muuhun kuin akkujen lataamiseen. 
Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että sain kuulua tähän joukkueeseen. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme tuesta ja luottamuksesta. Toivon, että meistä jokainen muistaa, millaisella sydämellä kaivettiin ja hakattiin palloa toisillemme, ja säilyttää sen tunteen mielessään ja sydämessään myös niille tulevaisuuden pelikentille, olivat ne sitten lentopallon tai muiden asioiden parissa. Onneksi  ainakin johonkin asti tulee aina uusi päivä uusine haasteineen ja tavoitteineen. 
15.4.2018 LP Viesti- HPK-80
kuva: Osku Sahlsten

Samoja juttuja kävin läpi pari vuotta sitten: Miltä nyt tuntuu?

2018/03/26

Se on vaan urheilua

Eikä oo. Vai onko sittenkin? Osalle se on juurikin vaan urheilua, kun taas joissakin meistä kyseinen ajatusmalli aiheuttaa melkoisen allergisen reaktio. Etenkin viime aikoina on noussut pinnalle keskustelu huippu-urheilun merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä on pistänyt kaivelemaan itselle itsestäänselviltä tuntuvia asioita vähän syvemmin. 

Oma perheeni on aina ollut enemmän ja vähemmän (urheilu)hullua porukkaa, ja esimerkiksi oma isäni on juuri se isä, joka ei suostu viemään autolla kouluun "sillon ku minä olin pieni, niin talvisin hiihdin peltoja pitkin koululle"-argumentin nojalla. Ja hyvä niin! Pelkästään siis liikkumisen ilo ja arkiaktiivisuus tuli melko luonnollisesti lapsuudessa osaksi elämää, ja jalostui ajan myötä harrastamiseksi yleisurheilun ja lentopallon parissa. Kun siihen yhdistetään raudanluja kilpailuhenkisyys (jonka väitän juontavan juurensa sisarusten välisiin vääntöihin), kotiolojen hyvin vahva penkkiurheilukulttuuri ja omien vanhempien kilpaurheilutausta, löytyi jo melko nuorella iällä intohimo urheiluun. Tarttuakseni nimenomaan tuohon huippu-urheilun merkitykseen, niin juurikin tuo penkkiurheilukulttuuri mahdollisti sen, että sain nähdä pienestä pitäen livenä ja telkkarin välityksellä, mitä se huippu-urheilu oikein suurelle yleisölle on. Se on pienille pojille ja tytöille esikuvia, jotka liikuttaa urheilukentillä ja takapihoilla. Lisäksi kotikaupungissani Salossa urheilu on ainakin oman toistaiseksi lyhyehkön elämäni ajan ollut iso osa kaupungin identiteettiä, mikä näkyy menestyvinä joukkueina ja yksilöurheilijoina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Se on myös urheilu-uutisten herättämiä tunteita tekstaripalstalla ja mieletön urheilupuisto. Se on koulujen urheilumyönteisyyttä ja kaupungin tukea urheilun parissa. Mielestäni case Salo on hyvä esimerkki siitä, mikä merkitys urheilulla on isompienkin yhteisöjen kannalla. Vaikka Nokiakin lähti, urheilu painelee menemään edelleen.

Kun sitten omalla kohdalla jossain vaiheessa alkoi hahmottua omat haaveet urheilu-uran suhteen, olin onneksi vielä autuaan tietämätön kaikesta siitä, mikä nyt saa melkein miettimään, että onko tää nyt "vaan" urheilua vai ei, ja onko tässä sitten kuitenkin jonkun henki kyseessä.
Etenkin olympialaisten ympärillä huippu-urheilusta tulee luonnollisesti kuuma puheenaihe, ja löylyä heitetään kiukaalle niin hyvässä kuin pahassa. Keskustelu kuuluu ehdottomasti kehittyvään toimintaan, ja toisaalta on mielettömän hienoa, kuinka suurta osaa ihmisistä huippu-urheilu, ja urheilu ylipäätään, liikuttaa vähintäänkin siellä tunnetasolla. Se on siis eittämättä edelleen iso osa suomalaista identiteettiä, mikä taas toisaalta tukee sen merkitystä yhteiskunnassa. Hämmentävää on kuitenkin se, kuinka edelleen siinä kaikessa tunnemyrskyssä unohtuu välillä se järkevä ajattelu, ja ulos tuotetaan sellaista tavaraa, että seuraavana päivänä vähän itseäkin mietityttää. Yhdessä esimerkissä omia näkemyksiä perusteltiin sillä, että dissaus kuuluu huippu-urheilun työsuhde-etuihin. 
Huippu-urheilijoihin satsataan kyllä taloudellisella puolella myös valtiojohtoisesti, mutta tästäkin huolimatta juurikin arvokisojen kohdalla yleistyvä veroraha-argumentti on aika väsynyt. Ainoa yksityinen henkilö, jonka taloudellisessa tilanteessa huippu-urheilu näkyy merkittävästi kuluina on urheilija itse. Taloudellinen riski on urheilijalta tietoinen valinta, jonka hän ottaa lähtiessään tavoittelemaan unelmiaan ja tekemään sitä, mihin on valmis laittamaan 24 tuntia vuorokaudesta ja 7 päivää viikosta. Eli kun penkkiurheilija pettyy, niin usein se urheilija, joka laittaa unelmiin suurinpiirtein sen 8760 tuntia vuodesta, saattaa pettyä vielä vähän enemmän. Niin, urheilija ei mene töihin aamukahdeksalta ja tule kotiin iltapäivällä kahdeksan tunnin päivän jälkeen, käännä töistä tultuaan vaihdetta vapaalle tai suunnittele seuraavia lomia ja juhlapyhiä. Urheilijan tulot riippuvat täysin siitä oman työn tuloksesta, mikä taas riippuu jokaisesta arjen valinnasta. Kuulostaa turhan suurelta määrältä sitoutumista ihan vaan siksi, että menisi verorahoilla epäonnistumaan kaiken kansan kiusaksi.

Se on vaan urheilua -mentaliteetti on samaan aikaan sekä uhka että mahdollisuus. Olisi inhimillistä, että kaikki muistaisivat, että siellä urheilijan identiteetin takana on myös ihminen, jolla on elämässä muitakin tärkeitä arvoja - jotkut sitä urheiluakin tärkeämpiä, ainakin jossakin vaiheessa uraa. Esimerkiksi ihmissuhteet, terveys ja onnellisuus ovat ihan samalla tavalla urheilijankin (=ihmisen) oikeuksia. (=se on vaan urheilua)
Toisaalta, jos se on aina vaan urheilua, tullaanko koskaan ymmärtämään huippu-urheilun merkitystä liikunnallisuuden ja sitä kautta kansanterveyden edistäjänä puhumattakaan siitä, että saavuttaako urheilijan ammatti ihmisten keskuudessa muitakin "työsuhde-etuja" kuin dissaamisen. (=se ei oo vaan urheilua)

Allekirjoittanut kirjoitti tekstin juurikin samoilla perusteilla kuin jokainen huippu-urheilukeskusteluun osallistuva: omien mielipiteiden ja kokemusten, sekä muiden ihmisten opetusten ja ajatusten pohjalta. Yksi omista tavoitteista on edustaa joskus suomalaista huippu-urheilua, ja sille matkalle olen saanut juurikin tuota mainittua valtiojohtoista taloudellista tukea. Lisäksi allekirjoittaneen mielestä huippu-urheilun kehittämisen kannalta keskustelu, työnteko ja ratkaisujen etsiminen on oikea tapa löytää vastauksia. 

2017/12/16

Minkä takia sitä sitten pelaa, jos ei rahasta?

Tää teksti on epäsuoraa jatkumoa edellisen tekstin rahapohdinnalle, sillä mietiskelyn alettua se yleensä meikäläisellä tuppaa lähtemään laukalle, ja löydän itseni parin tunnin ja 150 ajatuksen päästä lähtöpisteestä. Asiaan: mitä mä sitten siinä pelaamisessa arvostan niin paljon, ettei raha ole päässyt dominoimaan meikäläisen ajatusmaailmaa? Ihan ensiksi on todettava, että tietyllä tapaa se on ihan avartavaa, ettei sillä kahisevalla mässäillä etenkään Suomen naispalloilukentillä. Sitä iloa ja onnea on pakostakin löytänyt kaikesta muusta, ja joku (ihan varmuuden vuoksi: minäkin) voisi ajatella, että jaossa on jollain tavalla inhimillisempiä ja tärkeämpiäkin kokemuksia. Jos sitä paitsi haluaa löytää omaan tekemiseen sen saman intohimon, ilon ja energian kuin silloin kakkosluokalla, pitää innostua ainakin melkein samoista asioista. Kakkosluokalla suurin kädessä pitämäni seteli oli 20€ ja senkin arvo käytännössä tarkoitti kymmentä sponsoroitua karkkipäivää. No, mistä se kakkosluokkalainen meikä on sitten mahtanut innostua...

YHTEISÖLLISYYS Vaikka meitä suomalaisia pidetään stereotypisesti sosiaalisesti kömpelöinä, uskon, että moni ulkomaalainen hämmästyy tänne tullessaan sitä yhteisöllisyyttä, joka meillä vallitsee täällä. Omakohtaisesti se luonnollisesti näkyy parhaiten tuolla lentopalloyhteisössä, mutta se ulottuu paljon laajemmallekin, lajirajoista riippumatta. Tätä on esimerkiksi talkoohenkisyys, toisen jeesaaminen silkasta hyvästä tahdosta ja vuorovaikutus organisaation ytimen ja uloimpien vaikuttajien välillä. Joukkueen sisällä tätä yhteisöllisyyttä kutsutaan sellaiseksi kuin joukkuehengeksi. Uskallan väittää myös, että täällä Suomessa tuo arvo joukkuelajeissa on poikkeuksellisen korkealla, kun verrataan moniin muihin maihin. 
TYÖMORAALI Suomalainen työmoraali juontanee juurensa siitä kuuluisasta sisusta ja periksiantamattomuudesta. Lentopalloilussa, kuten muissakin joukkuelajeissa, tähän liittyy myös velvollisuus ja oikeus tehdä sitä duunia sen yhteisen hyvän puolesta. Meidän suomalaisten mielestä se outolintu, joka ajaakin vain omaa etuaan, on automaattisesti kapula rattaissa. Tän kaverin tullessa vastaan kannattaa huolehtia, että tekee oman hommansa varmasti niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja pistää eripurat vaikka sen kulttuurieron piikkiin. 
fullsizeoutput_4e21
YSTÄVÄT JA MUUT IHMISET Yhteisöllisessä ja toisia kunnioittavassa työilmapiirissä on helpompaa löytää myös niitä ystäviä, jotka tuo elämään merkitystä myös sen suorittamisen ulkopuolelta. Me ollaan kuitenkin usein yhtä vahvoja kuin meidän tukiverkko siellä taustalla. Eikä ystävät ole pelkkiä tukiverkon palasia - ystävyys on nauruja ja itkuja, muistoja, jaettuja salaisuuksia ja luottamusta, rehellisyyttä, tukevaa olkapäätä ja tuettavaa päätä, potkuja persuksille ja mieletön määrä rakkautta. 
MAAILMANKUVA Vaikka huippu-urheilu ja turismi ovat kaksi täysin eri asiaa, olen silti kiitollinen siitä, kuinka paljon maailmaa oon päässyt näkemään urheilun siivellä. Jos en pelaisi, niin olisi varmaan enemmän aikaa tutkia maailman kolkkia ihan turistimielessä, mutta en varmastikaan olisi päätynyt niin moneen maahan ja niin erikoisiin paikkoihin kuin lentopalloilun mukana. Vaikka elämä reissun päällä on 90% hotellia, hallia ja niiden välimatkaa, se 10% on laajentanut ainakin meikäläisen maailmankuvaa siinä määrin, että on sitä kotiinpaluuta ja kotimaata helppo arvostaa. Toisaalta saan toisinaan haikailla kauniiden kaupunkien ja vuoristoseutujen maisemia. Myös kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa opettaa paitsi heistä, myös joskus meistä itsestämme.
fullsizeoutput_4e1f
OMAN ITSENSÄ YLITTÄMINEN Niin paljon kuin onkin kyse joukkuelajista, liittyy lentopalloon luonnollisesti kokemukset itsestä ja omista kyvyistä. Omat unelmat ja tavoitteet ovat yhteisten ohella tärkeitä sisäisen motivaation lähteitä (suistuminen teorialuennon raiteille), ja niiden saavuttaminen on äärettömän koukuttavaa, vaikkei jokapäiväistä. Omaa suuntaa etsiessä on tärkeää kuunnella niitä omia ajatuksia ja tavoitteita varsinkin silloin, kun yhteisön paine pääsee painamaan päälle. Tän kannalta on tärkeää, että kokee itse onnistuneensa siinä, mitä on tehnyt. 
YHTEISET TAVOITTEET Joukkueen kanssa asetetut tavoitteet ja ajatus niiden saavuttamisesta puskevat eteenpäin ja niiden merkitys korostuu varsinkin silloin, kun henkilökohtaisella tasolla tulee haasteita. Joskus ne saavutetaan ja joskus ei, mutta myös niiden tavoitteluun liittyvällä matkalla on merkitystä, vaikka kilpaurheilijan vietti saa ainakin meikäläisessä aikaan jäätävän määrän voitontahtoa, eikä sitä matkaa siinä epäonnistumisen hetkellä oikein osaa ja haluakaan mietiskellä. Niin, kaikessa inhimillisyydessäni: onhan se voittaminen ihan parasta, ja iso osa niitä hienoimpia muistoja ja tunteita. 
fullsizeoutput_4e1e
Okei, työmoraali, maailmankuva ja yhteisöllisyys saattoivat olla silloin n. 10 vuotta takaperin vähän pimennossa olevia arvoja, mutta kyllä nekin siinä näkyivät, että voittaminen ja joukkuekavereiden sekä taustahenkilöiden kanssa reissaaminen oli ihan parasta. Oman itsensä ylittäminen oli konkreettisimmillaan, kun sai hihalyöntiin sen verran tarkkuutta, ettei tarvinnut joka ikinen kerta jännittää pallon lentorataa.
En osaa eritellä, että mitkä noista painaa vaakakupissa eniten. Se, että me ollaan kotoisin yhteiskunnasta, jossa tukiverkon ja muiden ihmisten merkitystä kunnioitetaan paljon, on opettanut arvostamaan läheisiä. Toisaalta voittamisen vietti ja oma kehittyminen ovat tärkeitä pilareita siinä intohimossa tätä lajia kohtaan. Mutta en mä niitäkään tunteita halua yksin kokea, ja onkin ihan parasta, kun ympärillä on huipputyyppejä jakamassa niitä risuja ja ruusuja.
Esimerkiksi juuri yhteisöllisyyden ja työmoraalin arvot saattavat joskus maisemanvaihdoksen seurauksena joutua koville, mutta toisaalta se saattaa tasoittua jonkin toisen arvon muodossa. Valinta siitä, onko valmis on tinkimään näistä omista ihanteista, kätkee joskus taakseen pettymyksiä, mutta myös hienoja mahdollisuuksia. Tässäkin kyse on siitä kuuluisasta epämukavuusalueesta ja siitä, että isoimmat riskit ovat yleensä niitä, joita me ei oteta.
Toivottavasti jokainen pääsee joskus pohdinnoissaan niin syvälle, että pystyy selvittämään itselleen, miksi tekee jotakin. Muille siitä ei ole edes velvollinen, ja mullakin on tunne- ja kokemusmaailmassa paljon sellaista, mikä antaa boostia, mutta mitä en oo velvoitettu jakamaan kenellekään muulle. Rehellisyys on tärkeää, ja jos sitä pystyy olemaan itselleen, on paljon helpompaa olla sitä myös muille.

Kuvituksena vielä mun eurooppalaiset lempikaupungit niistä, joihin oon ehtinyt tutustua pelireissuilla edes vähän enemmän; Kroatian Rovinj ja Zagreb (1&3) sekä Unkarin Budapest.

2017/12/13

Pelaako tätä lentopalloa rahan takia?

Tässä muutaman päivän aikana keskustelua on herättänyt Suomen, Norjan ja Ruotsin yleisradioyhtiöiden toteuttama vertailu, jossa vertailtiin miesten ja naisten välisiä tuloeroja huippu-urheilussa niin kokonaisuutena kuin lajikohtaisestikin. Ottamatta kantaa siihen toteuttaako tutkimus realistisuuden ja vertailukelpoisuuden raamit onnistuneesti, tää aihe sai mut kyllä ainakin miettimään.

Mulle itselleni tavoitteet ovat tärkeitä, ja siten tunne siitä, että teen jotain, mikä on mulle itselleni tärkeää. Kyllä, oon näin egoistinen, että teen sitä mitä itse haluan ja mistä tykkään. Mulle on aina opetettu, että työnteko on tärkein yksittäinen asia, johon pystyy itse vaikuttamaan ja joka lisää vaihtoehtojen määrää, kun etsii sitä "omaa juttua". Tietysti sosiaaliset suhteet ja onni kuuluvat asiaan, mutta pelkästään niiden varaan en koskaan ole halunnut tulevaisuuttani rakentaa. Absoluuttista kalenteria en ole tulevaisuuden suhteen rakentanut, sillä elämä on jo tähän mennessä takonut jopa meikäläisen kivikovaan päähän, että harvemmin kaikki menee suunnitellusti ja todennäköisyydet vaan pienenee aikavälin suurentuessa. Päivä kerrallaan -elämäntyyli alkaa siis vahvasti ottamaan myös musta niskalenkkiä, vaikka samalla tiedänkin, että teen tänään tiettyjä asioita siksi, että jonain päivänä olisin siellä missä haluan, ainakin jos se on omasta panoksesta kiinni. 
Mun tavoitteet elämässä ovat tässä vuosien varrella vaihtuneet objektiivisemmista tavoitteista abstraktimpaan suuntaan. Oon ymmärtänyt, kuinka tärkeetä mulle itselleni on olla sellainen ihminen, joka antaa ympärilleen enemmän hyvää kuin huonoa, mieluiten runsaammissa määrin. Tiedän kuitenkin senkin, että sanomalla jatkuvasti "joo, käy mulle" ja nyökyttelemällä kaikelle voi olla haastavaa puolustaa omia arvojaan, sillä harvemmin kaikesta ollaan sulassa sovussa yhtä mieltä.

Otsikossa kuitenkin rajasin tän postauksen aika vahvasti tohon lentopalloon, jonka ympärille tää blogi on muutenkin rakentunut, joten myös näitä mun tavoitteita avaan nyt vaan sen saralla.
Pienenä tyttönä, kun kävin meidän iskän peleissä, ei mun motiivina ollut muuta, kuin tehdä sitä mitä oma idolikin (No tottakai, 6-vuotiaan meikäläisen idoli oli oma iskä!). Lentopallo alkoi aika nopeasti tuntua omalta jutulta, ja vaikka kaverit saattoivat valita muita harrastuksia, mä sidoin sisäpelikenkiä pukkarissa kerta toisensa jälkeen. Kun sitten muutettiin alkukosketuksien jälkeen Vaasasta takaisin Saloon, tuli mulle ensimmäiset kokemukset naisten pääsarjatason peleistä. Silloin tän pikkutytön unelma oli päästä pelaamaan LP Viestiin, joka silloin tarkoitti mulle luultavasti koko nykyistä Mestaruusliigaa kokonaisuudessaan. Nykyään, tätä tuon ajan unelmaa eläessäni toivon, että pystytään meidän pelissä herättämään aina silloin tällöin jonkun pikkutytön mielessä samanlainen kipinä. 
Myös muita pikkutytön unelmia on jo saavutettu, ja ne ovat olleet tärkeitä itseluottamuksen ja motivaation lähteitä. Niiden ansiosta uskallan edelleen unelmoida ja laittaa rimaa aina vähän pidemmälle, kuin mikä on ihan takuuvarmasti tän hetkisillä eväillä ylitettävissä.
Mulla on oikeastaan niin kauan, kuin olen kyseisen käsitteen merkityksen ymmärtänyt, ollut halu olla jonain päivänä lentopalloammattilainen. Tavallaan olen sitä jo nyt: koulu on jäänyt toistaiseksi taka-alalle ja oon ihan täyspäiväinen lentopalloilija. Elämä on helppo rytmittää harjoitusten ja pelien ehdoilla, ja olosuhteet toimii loistavasti. Mä siis oon jo senkin virstanpylvään jossain määrin tavoittanut, mutta tiedän, että haluan vielä enemmän. Mitä se sitten tarkalleen on, siihen en osaa mitään tiettyä vastausta sanoa. Ajalla (ja sillä duunilla) on tapana näyttää. 

Ehkä toi kysymys siitä, mitä se lentopalloammattilaisuus sitten oikeesti mulle tarkoittaa, on sellainen, joka tuo ton rahan mukaan keskusteluun. Haluaisin olla yltiöromantikko, joka ajattelee, ettei rahalla ole mitään väliä, eikä se mun "miksi pelaan lentopalloa"-listassa ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin toi keskustelu herätti mut miettimään, että pidemmän päälle mielekkään elämänlaadun kannalta sillä rahalla on kuitenkin väistämättä jonkunlaista merkitystä. 
Tukien, säästöjen ja onnekkaiden sattumien varassa eläminen voi toisille olla ihan okei, mutta urheilun jo valmiiksi ennalta-arvaamattomassa maailmassa (loukkaantumiset jne.) liian suuri määrä muuttujia muodostuu helposti turhan kuormittavaksi stressitekijäksi. Rahatilanteeseen voi kyllä vaikuttaa itse paljonkin: se työnteko ja sitä kautta onnistumiset ja menestys ja siitä seuraava näkyvyys muodostaa ihan hyvän nyrkkisäännön sellaiselle keskimääräiselle urheilun taloudelliselle kiertokululle. Tottakai näissä asioissa pitää mennä paljon syvemmälle saadakseen asioista tarpeeksi kattavan kokonaiskuvan, mutta mulla ei oo siihen minkäänsortin asiantuntemusta, joten jätän sen keskustelun ihan suosiolla aiheesta tietäville. 
Pidemmän päälle ainakin suomalaisen yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ympäröimänä on vaikea uskoa, että ainakaan valtaosa urheilijoista ajattelisi urheilua puhtaasti tulolähteenä. Meille on pienestä asti tarjottu mahdollisuus koulutukseen, ja ne jotka puntaroivat urheilu- ja työuran välillä, ymmärrettävästi taipuvat jälkimmäiseen tasapainoisuuden nojalla. Kyllä tuon ensimmäisen vaihtoehdon tavoitteluun tarvitaankin ehkä ripaus hulluutta ja tietysti hirveä määrä intohimoa. Fakta tässä on kuitenkin se, että jostain urheilijankin on se leipä saatava (siis kirjaimellisesti, onhan ne hiilarit tärkein energialähde), vaikka vaakakupissa muut arvot painaisivatkin enemmän.

Loppukaneettina tälle rahapohdinnalle sanottakoon se, että jos koet halua oikeasti vaikuttaa näihin puhuttaviin raha-asioihin, niin mene ja osta suosikkijoukkueesi kausikortti, tai käy katsomassa edes silloin tällöin pelejä ja kilpailuja paikan päällä. Jos rahkeet ja kiinnostus riittää, ryhdy sponsoriksi; etenkään naisurheilussa harvemmin on ongelmaa sponsorien liiallisesta määrästä. Myös se oheistuotteiden ja pääsylippujen ostaminen on kuitenkin urheiluseuroille sitä tosi tärkeää tulovirtaa, johon jokaisella mahdollisuus laittaa panosta. Jos taas koet, että asia ei sinua kosketa, anna olla. 
Ja niin, vastaus tohon otsikon kysymykseen: En ainakaan tähän päivään mennessä ole vielä pelannut. Kyllä se on antanut niin paljon kaikkea muuta, mikä saa mut tykkäämään siitä. Voi olla, että jonain päivänä tilanne on toinen, mutta toivon myös, että se päivä on lähempänä mun uran loppua kuin nykyhetkeä. Ja vielä; jos tosiaan jotain tekisin pelkästään rahasta, niin luultavasti sitä varten pitäis lukea paljon enemmän kirjoja kuin mitä tässä lentopalloillessa tarvitsee.