2017/12/16

Minkä takia sitä sitten pelaa, jos ei rahasta?

Tää teksti on epäsuoraa jatkumoa edellisen tekstin rahapohdinnalle, sillä mietiskelyn alettua se yleensä meikäläisellä tuppaa lähtemään laukalle, ja löydän itseni parin tunnin ja 150 ajatuksen päästä lähtöpisteestä. Asiaan: mitä mä sitten siinä pelaamisessa arvostan niin paljon, ettei raha ole päässyt dominoimaan meikäläisen ajatusmaailmaa? Ihan ensiksi on todettava, että tietyllä tapaa se on ihan avartavaa, ettei sillä kahisevalla mässäillä etenkään Suomen naispalloilukentillä. Sitä iloa ja onnea on pakostakin löytänyt kaikesta muusta, ja joku (ihan varmuuden vuoksi: minäkin) voisi ajatella, että jaossa on jollain tavalla inhimillisempiä ja tärkeämpiäkin kokemuksia. Jos sitä paitsi haluaa löytää omaan tekemiseen sen saman intohimon, ilon ja energian kuin silloin kakkosluokalla, pitää innostua ainakin melkein samoista asioista. Kakkosluokalla suurin kädessä pitämäni seteli oli 20€ ja senkin arvo käytännössä tarkoitti kymmentä sponsoroitua karkkipäivää. No, mistä se kakkosluokkalainen meikä on sitten mahtanut innostua...

YHTEISÖLLISYYS Vaikka meitä suomalaisia pidetään stereotypisesti sosiaalisesti kömpelöinä, uskon, että moni ulkomaalainen hämmästyy tänne tullessaan sitä yhteisöllisyyttä, joka meillä vallitsee täällä. Omakohtaisesti se luonnollisesti näkyy parhaiten tuolla lentopalloyhteisössä, mutta se ulottuu paljon laajemmallekin, lajirajoista riippumatta. Tätä on esimerkiksi talkoohenkisyys, toisen jeesaaminen silkasta hyvästä tahdosta ja vuorovaikutus organisaation ytimen ja uloimpien vaikuttajien välillä. Joukkueen sisällä tätä yhteisöllisyyttä kutsutaan sellaiseksi kuin joukkuehengeksi. Uskallan väittää myös, että täällä Suomessa tuo arvo joukkuelajeissa on poikkeuksellisen korkealla, kun verrataan moniin muihin maihin. 
TYÖMORAALI Suomalainen työmoraali juontanee juurensa siitä kuuluisasta sisusta ja periksiantamattomuudesta. Lentopalloilussa, kuten muissakin joukkuelajeissa, tähän liittyy myös velvollisuus ja oikeus tehdä sitä duunia sen yhteisen hyvän puolesta. Meidän suomalaisten mielestä se outolintu, joka ajaakin vain omaa etuaan, on automaattisesti kapula rattaissa. Tän kaverin tullessa vastaan kannattaa huolehtia, että tekee oman hommansa varmasti niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja pistää eripurat vaikka sen kulttuurieron piikkiin. 
fullsizeoutput_4e21
YSTÄVÄT JA MUUT IHMISET Yhteisöllisessä ja toisia kunnioittavassa työilmapiirissä on helpompaa löytää myös niitä ystäviä, jotka tuo elämään merkitystä myös sen suorittamisen ulkopuolelta. Me ollaan kuitenkin usein yhtä vahvoja kuin meidän tukiverkko siellä taustalla. Eikä ystävät ole pelkkiä tukiverkon palasia - ystävyys on nauruja ja itkuja, muistoja, jaettuja salaisuuksia ja luottamusta, rehellisyyttä, tukevaa olkapäätä ja tuettavaa päätä, potkuja persuksille ja mieletön määrä rakkautta. 
MAAILMANKUVA Vaikka huippu-urheilu ja turismi ovat kaksi täysin eri asiaa, olen silti kiitollinen siitä, kuinka paljon maailmaa oon päässyt näkemään urheilun siivellä. Jos en pelaisi, niin olisi varmaan enemmän aikaa tutkia maailman kolkkia ihan turistimielessä, mutta en varmastikaan olisi päätynyt niin moneen maahan ja niin erikoisiin paikkoihin kuin lentopalloilun mukana. Vaikka elämä reissun päällä on 90% hotellia, hallia ja niiden välimatkaa, se 10% on laajentanut ainakin meikäläisen maailmankuvaa siinä määrin, että on sitä kotiinpaluuta ja kotimaata helppo arvostaa. Toisaalta saan toisinaan haikailla kauniiden kaupunkien ja vuoristoseutujen maisemia. Myös kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa opettaa paitsi heistä, myös joskus meistä itsestämme.
fullsizeoutput_4e1f
OMAN ITSENSÄ YLITTÄMINEN Niin paljon kuin onkin kyse joukkuelajista, liittyy lentopalloon luonnollisesti kokemukset itsestä ja omista kyvyistä. Omat unelmat ja tavoitteet ovat yhteisten ohella tärkeitä sisäisen motivaation lähteitä (suistuminen teorialuennon raiteille), ja niiden saavuttaminen on äärettömän koukuttavaa, vaikkei jokapäiväistä. Omaa suuntaa etsiessä on tärkeää kuunnella niitä omia ajatuksia ja tavoitteita varsinkin silloin, kun yhteisön paine pääsee painamaan päälle. Tän kannalta on tärkeää, että kokee itse onnistuneensa siinä, mitä on tehnyt. 
YHTEISET TAVOITTEET Joukkueen kanssa asetetut tavoitteet ja ajatus niiden saavuttamisesta puskevat eteenpäin ja niiden merkitys korostuu varsinkin silloin, kun henkilökohtaisella tasolla tulee haasteita. Joskus ne saavutetaan ja joskus ei, mutta myös niiden tavoitteluun liittyvällä matkalla on merkitystä, vaikka kilpaurheilijan vietti saa ainakin meikäläisessä aikaan jäätävän määrän voitontahtoa, eikä sitä matkaa siinä epäonnistumisen hetkellä oikein osaa ja haluakaan mietiskellä. Niin, kaikessa inhimillisyydessäni: onhan se voittaminen ihan parasta, ja iso osa niitä hienoimpia muistoja ja tunteita. 
fullsizeoutput_4e1e
Okei, työmoraali, maailmankuva ja yhteisöllisyys saattoivat olla silloin n. 10 vuotta takaperin vähän pimennossa olevia arvoja, mutta kyllä nekin siinä näkyivät, että voittaminen ja joukkuekavereiden sekä taustahenkilöiden kanssa reissaaminen oli ihan parasta. Oman itsensä ylittäminen oli konkreettisimmillaan, kun sai hihalyöntiin sen verran tarkkuutta, ettei tarvinnut joka ikinen kerta jännittää pallon lentorataa.
En osaa eritellä, että mitkä noista painaa vaakakupissa eniten. Se, että me ollaan kotoisin yhteiskunnasta, jossa tukiverkon ja muiden ihmisten merkitystä kunnioitetaan paljon, on opettanut arvostamaan läheisiä. Toisaalta voittamisen vietti ja oma kehittyminen ovat tärkeitä pilareita siinä intohimossa tätä lajia kohtaan. Mutta en mä niitäkään tunteita halua yksin kokea, ja onkin ihan parasta, kun ympärillä on huipputyyppejä jakamassa niitä risuja ja ruusuja.
Esimerkiksi juuri yhteisöllisyyden ja työmoraalin arvot saattavat joskus maisemanvaihdoksen seurauksena joutua koville, mutta toisaalta se saattaa tasoittua jonkin toisen arvon muodossa. Valinta siitä, onko valmis on tinkimään näistä omista ihanteista, kätkee joskus taakseen pettymyksiä, mutta myös hienoja mahdollisuuksia. Tässäkin kyse on siitä kuuluisasta epämukavuusalueesta ja siitä, että isoimmat riskit ovat yleensä niitä, joita me ei oteta.
Toivottavasti jokainen pääsee joskus pohdinnoissaan niin syvälle, että pystyy selvittämään itselleen, miksi tekee jotakin. Muille siitä ei ole edes velvollinen, ja mullakin on tunne- ja kokemusmaailmassa paljon sellaista, mikä antaa boostia, mutta mitä en oo velvoitettu jakamaan kenellekään muulle. Rehellisyys on tärkeää, ja jos sitä pystyy olemaan itselleen, on paljon helpompaa olla sitä myös muille.

Kuvituksena vielä mun eurooppalaiset lempikaupungit niistä, joihin oon ehtinyt tutustua pelireissuilla edes vähän enemmän; Kroatian Rovinj ja Zagreb (1&3) sekä Unkarin Budapest.

2017/12/13

Pelaako tätä lentopalloa rahan takia?

Tässä muutaman päivän aikana keskustelua on herättänyt Suomen, Norjan ja Ruotsin yleisradioyhtiöiden toteuttama vertailu, jossa vertailtiin miesten ja naisten välisiä tuloeroja huippu-urheilussa niin kokonaisuutena kuin lajikohtaisestikin. Ottamatta kantaa siihen toteuttaako tutkimus realistisuuden ja vertailukelpoisuuden raamit onnistuneesti, tää aihe sai mut kyllä ainakin miettimään.

Mulle itselleni tavoitteet ovat tärkeitä, ja siten tunne siitä, että teen jotain, mikä on mulle itselleni tärkeää. Kyllä, oon näin egoistinen, että teen sitä mitä itse haluan ja mistä tykkään. Mulle on aina opetettu, että työnteko on tärkein yksittäinen asia, johon pystyy itse vaikuttamaan ja joka lisää vaihtoehtojen määrää, kun etsii sitä "omaa juttua". Tietysti sosiaaliset suhteet ja onni kuuluvat asiaan, mutta pelkästään niiden varaan en koskaan ole halunnut tulevaisuuttani rakentaa. Absoluuttista kalenteria en ole tulevaisuuden suhteen rakentanut, sillä elämä on jo tähän mennessä takonut jopa meikäläisen kivikovaan päähän, että harvemmin kaikki menee suunnitellusti ja todennäköisyydet vaan pienenee aikavälin suurentuessa. Päivä kerrallaan -elämäntyyli alkaa siis vahvasti ottamaan myös musta niskalenkkiä, vaikka samalla tiedänkin, että teen tänään tiettyjä asioita siksi, että jonain päivänä olisin siellä missä haluan, ainakin jos se on omasta panoksesta kiinni. 
Mun tavoitteet elämässä ovat tässä vuosien varrella vaihtuneet objektiivisemmista tavoitteista abstraktimpaan suuntaan. Oon ymmärtänyt, kuinka tärkeetä mulle itselleni on olla sellainen ihminen, joka antaa ympärilleen enemmän hyvää kuin huonoa, mieluiten runsaammissa määrin. Tiedän kuitenkin senkin, että sanomalla jatkuvasti "joo, käy mulle" ja nyökyttelemällä kaikelle voi olla haastavaa puolustaa omia arvojaan, sillä harvemmin kaikesta ollaan sulassa sovussa yhtä mieltä.

Otsikossa kuitenkin rajasin tän postauksen aika vahvasti tohon lentopalloon, jonka ympärille tää blogi on muutenkin rakentunut, joten myös näitä mun tavoitteita avaan nyt vaan sen saralla.
Pienenä tyttönä, kun kävin meidän iskän peleissä, ei mun motiivina ollut muuta, kuin tehdä sitä mitä oma idolikin (No tottakai, 6-vuotiaan meikäläisen idoli oli oma iskä!). Lentopallo alkoi aika nopeasti tuntua omalta jutulta, ja vaikka kaverit saattoivat valita muita harrastuksia, mä sidoin sisäpelikenkiä pukkarissa kerta toisensa jälkeen. Kun sitten muutettiin alkukosketuksien jälkeen Vaasasta takaisin Saloon, tuli mulle ensimmäiset kokemukset naisten pääsarjatason peleistä. Silloin tän pikkutytön unelma oli päästä pelaamaan LP Viestiin, joka silloin tarkoitti mulle luultavasti koko nykyistä Mestaruusliigaa kokonaisuudessaan. Nykyään, tätä tuon ajan unelmaa eläessäni toivon, että pystytään meidän pelissä herättämään aina silloin tällöin jonkun pikkutytön mielessä samanlainen kipinä. 
Myös muita pikkutytön unelmia on jo saavutettu, ja ne ovat olleet tärkeitä itseluottamuksen ja motivaation lähteitä. Niiden ansiosta uskallan edelleen unelmoida ja laittaa rimaa aina vähän pidemmälle, kuin mikä on ihan takuuvarmasti tän hetkisillä eväillä ylitettävissä.
Mulla on oikeastaan niin kauan, kuin olen kyseisen käsitteen merkityksen ymmärtänyt, ollut halu olla jonain päivänä lentopalloammattilainen. Tavallaan olen sitä jo nyt: koulu on jäänyt toistaiseksi taka-alalle ja oon ihan täyspäiväinen lentopalloilija. Elämä on helppo rytmittää harjoitusten ja pelien ehdoilla, ja olosuhteet toimii loistavasti. Mä siis oon jo senkin virstanpylvään jossain määrin tavoittanut, mutta tiedän, että haluan vielä enemmän. Mitä se sitten tarkalleen on, siihen en osaa mitään tiettyä vastausta sanoa. Ajalla (ja sillä duunilla) on tapana näyttää. 

Ehkä toi kysymys siitä, mitä se lentopalloammattilaisuus sitten oikeesti mulle tarkoittaa, on sellainen, joka tuo ton rahan mukaan keskusteluun. Haluaisin olla yltiöromantikko, joka ajattelee, ettei rahalla ole mitään väliä, eikä se mun "miksi pelaan lentopalloa"-listassa ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin toi keskustelu herätti mut miettimään, että pidemmän päälle mielekkään elämänlaadun kannalta sillä rahalla on kuitenkin väistämättä jonkunlaista merkitystä. 
Tukien, säästöjen ja onnekkaiden sattumien varassa eläminen voi toisille olla ihan okei, mutta urheilun jo valmiiksi ennalta-arvaamattomassa maailmassa (loukkaantumiset jne.) liian suuri määrä muuttujia muodostuu helposti turhan kuormittavaksi stressitekijäksi. Rahatilanteeseen voi kyllä vaikuttaa itse paljonkin: se työnteko ja sitä kautta onnistumiset ja menestys ja siitä seuraava näkyvyys muodostaa ihan hyvän nyrkkisäännön sellaiselle keskimääräiselle urheilun taloudelliselle kiertokululle. Tottakai näissä asioissa pitää mennä paljon syvemmälle saadakseen asioista tarpeeksi kattavan kokonaiskuvan, mutta mulla ei oo siihen minkäänsortin asiantuntemusta, joten jätän sen keskustelun ihan suosiolla aiheesta tietäville. 
Pidemmän päälle ainakin suomalaisen yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ympäröimänä on vaikea uskoa, että ainakaan valtaosa urheilijoista ajattelisi urheilua puhtaasti tulolähteenä. Meille on pienestä asti tarjottu mahdollisuus koulutukseen, ja ne jotka puntaroivat urheilu- ja työuran välillä, ymmärrettävästi taipuvat jälkimmäiseen tasapainoisuuden nojalla. Kyllä tuon ensimmäisen vaihtoehdon tavoitteluun tarvitaankin ehkä ripaus hulluutta ja tietysti hirveä määrä intohimoa. Fakta tässä on kuitenkin se, että jostain urheilijankin on se leipä saatava (siis kirjaimellisesti, onhan ne hiilarit tärkein energialähde), vaikka vaakakupissa muut arvot painaisivatkin enemmän.

Loppukaneettina tälle rahapohdinnalle sanottakoon se, että jos koet halua oikeasti vaikuttaa näihin puhuttaviin raha-asioihin, niin mene ja osta suosikkijoukkueesi kausikortti, tai käy katsomassa edes silloin tällöin pelejä ja kilpailuja paikan päällä. Jos rahkeet ja kiinnostus riittää, ryhdy sponsoriksi; etenkään naisurheilussa harvemmin on ongelmaa sponsorien liiallisesta määrästä. Myös se oheistuotteiden ja pääsylippujen ostaminen on kuitenkin urheiluseuroille sitä tosi tärkeää tulovirtaa, johon jokaisella mahdollisuus laittaa panosta. Jos taas koet, että asia ei sinua kosketa, anna olla. 
Ja niin, vastaus tohon otsikon kysymykseen: En ainakaan tähän päivään mennessä ole vielä pelannut. Kyllä se on antanut niin paljon kaikkea muuta, mikä saa mut tykkäämään siitä. Voi olla, että jonain päivänä tilanne on toinen, mutta toivon myös, että se päivä on lähempänä mun uran loppua kuin nykyhetkeä. Ja vielä; jos tosiaan jotain tekisin pelkästään rahasta, niin luultavasti sitä varten pitäis lukea paljon enemmän kirjoja kuin mitä tässä lentopalloillessa tarvitsee.

2017/12/08

Yliajattelun syndrooma

Joulu lähenee kovaa vauhtia, ja silti vielä meikäläiselläkin on varaa hokea itselleen, että "kyllä sä vielä hyvin ehdit ne lahjat tehdä ja hankkia", vaikka viimeiset pari viikkoa olisivat jollekin pehmeäpäisemmälle voineet osoittaa, ettei sitä hommaa kannattaisi venyttämällä venyttää. Onneks on kova pää! Vai onkohan se niin yksinkertaista?

Kun mua väsyttää, ajatus ei kertakaikkiaan kulje. Yksittäiset mietteet sinkoilevat ympäriinsä, mutta mitään kokonaista ei saa aikaan. Tavallaan tää helpottaa oman olon tulkitsemista, ja nimenomaan sen väsymisen tunnistamista ja siihen reagoimista. Ja tuolla väsymisellä tarkoitan paitsi sitä, että alkaa haukotuttamaan iltaisin, myös sitä, että alkaa päivittäinen arki alkaa tuntua pikkuhiljaa raskaammalta. 
Mehän ei pystytä täysin tyhjentämään pääkoppaa, ainakaan tietoisesti. Ajattelutyö on käynnissä jatkuvasti, vaikka välillä tuntuukin, että vaihde on vahvasti vapaalla, eikä näin ollen tapahdu sen kummempia oivalluksia tai ajatusmyllerryksiä suuntaan tai toiseen: parhaimmillaan mietitään ehkä, että mitä sitä keksisi seuraavaksi viikonlopuksi, tai söisikö tänään pastaa, perunaa vai riisiä. Tää vapaan vaihteen ajattelu on siis aika turvallinen vaihtoehto, eli eipä suurempia vahinkoja pääse tapahtumaan, eikä sillä kyllä lähdetä liiemmin pakittamaan muttei etenemäänkään (astuin muuten just sille epämukavuusalueelle, kun aloin verrata mun ajatuksia autoihin...). 
Ajatukset voivat olla mieletön voimavara, kun niitä oppii hyödyntämään ja käsittelemään. Tän oppimisprosessin aikana ne voivat kuitenkin välillä aiheuttaa ahdistuksen ja pelon tunteita, ja itseasiassa toimia omistajaansa vastaan aiheuttaen epävarmuutta ja lisäten riskiä juurikin tähän yliajattelun ja -analysoinnin syndroomaan, joka on siis muuten ihan omakehittelemäni termi, josta ei kannata muodostaa itselleen mitään peikkoa tai lääketieteellistä diagnoosia, vaikka tässä tekstissä esitetyt tuntomerkit täyttäisikin... ;)

Yliajattelukaan harvemmin vie meitä hengenvaaraan, mutta on kuitenkin rajoittavaa ja vaikuttaa usein negatiivisesti meidän toimintaan. Jatkaakseni noita autovertailuja, se kyllä hilaa meitä hiljalleen sinne kolmosvaihteelle, mutta siitä kovempaa on vaikea jatkaa: vaikka voitaisiin mennä 80, pysytellään kuitenkin siinä 45:n tuntumassa, ettei vaan sattuis mitään. Ylikierrokset ja ylilataus toki aiheuttaa samanlaisia ongelmia, kuin ylinopeuskin, mutta ei se 45 km/h silti kuulu sinne maantielle - kannattaa sitten mielummin valita pikkuteitä. 
Mitä se yliajattelu sitten on? Omakohtaisesta kokemuksesta uskallan väittää, että sitäkään ei oma-aloitteisesti välttämättä tunnista. Oma ajatusmylly lähtee jauhamaan siihen tahtiin, että jauhopussit täyttyy ja siitä ollaankin sitten hetki mielissään, kunnes ei enää tiedetä mihin niitä jauhoja oikein enää käyttäisi. Ymmärtäessäni oman taipumukseni tähän yliajatteluun, oon vain päättänyt hyväksyä sen ilman sen suurempaa stressiä. Oon vasta matkalla siihen tilanteeseen, että hyödyn tästä mun runsaasta ajatusten määrästä: pitää vaan oppia erottamaan hyödylliset ajatukset niistä rajoittavammista ja toisinaan vaan nollaamaan korvien väli ja heittäytyä hetken vietäväksi.

Haluaisin kuitenkin korostaa, että tää yliajattelu ei oo mikään ylpeyden aihe, kuten ei esimerkiksi vaikka ylikunto. Tällä tekstillä ja pohdinnalla haluaisinkin herättää vaan jokaista miettimään, tuleeko joskus yliajateltua turhaan, vaikka vois vaan antaa mennä ja katsoa kuinka käy. Meidän suorituskyky on kuitenkin loppujen lopuksi niin paljon yläkerrasta kiinni, että on taito osata ajoittaa ja rajoittaa ajatustyötä. Kuten tuolla aikaisemmin mainitsin, ajatuksilla voi olla paljon voimaa, kunhan ne oppii kohdistamaan oikein, joten ei niitä pelätäkään kannata. Mutta joskus pitää vaan antaa mennä, eikä miettiä. Monelle se paikka on pelikenttä ja kisatapahtuma, jollekin työpaikka, jollekin uuden ihmissuhteen rakentaminen tai muu iso elämänmuutos. 
Jos ei uskalla päästää irti kontrollin kahvasta, ei koskaan pääse kokemaan sitä hetken huumaa, mikä on elämässä ainakin mun mielestä ihan parasta. Maailman tappiin asti ei varmaan kannata elää aivot narikassa -tyyliin, mutta niin kauan kuin pelaa varman päälle ja pukee päälleen sitä henkistä pakkopaitaa, ei pääse hienoimpiin tunteisiin ja onnistumisiin käsiksi. Aina on riski epäonnistua ja pudota, ja joskus varmaan sattuu ja kovaa. Elämähän olisi helppoa, jos niin ei olisi ja eihän me muutenkaan siitä selvitä hengissä. :)

image1

2017/11/25

Kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka

Jos mun pitäisi jollekin asiasta tietämättömälle havainnollistaa, mitä tarkoittaa epämukavuusalue, ehkä esimerkiksi valikoituisi Kiikalan Kultalähteen kesäinen mäkiharjoitus eli käytännössä niin maitohappoiset jalat, että oksentaminen käväisee useammin kuin kerran mielessä. Epämukavuusalueella mun ei siis tarvitse ajatella mitään; juosta vaan eteenpäin niin kauan, että kroppa pakottaa pysähtymään. Noh, aika klassinen - etten sanoisi jopa ahdasmielinen - urheilijan näkökulma kyseiseen termiin. Toisaalta, ottaen huomioon urheilun dominoivan roolin allekirjoittaneen elämänkatsomuksessa, voiko enempää vaatia...
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.

Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt  lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).

Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.

Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)

Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta...  Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa
IMG_3735