2017/04/24

Keltanokka nyt ihan oikeasti liikenteessä

*sisältää mainontaa


Kerroin täällä viime syksynä mun autokoulutaipaleen ensiaskelista ja sen jälkeen onkin ehtinyt jo tapahtua paljon sillä saralla. 

Kuljettajatutkinnon sain suoritettua lähes päivälleen pari kuukautta sitten, ja siitä lähtien autolla on tullut ajeltua enemmän tai vähemmän lähes päivittäin. Kiireiset kuukaudet ovat pitäneet mut vielä visusti Salon seudulla, ja pidemmät matkat on taitettu poikkeuksetta bussimatkustajana joukkuekavereiden kanssa. Siitäkin huolimatta, on vaan voinut hämmästellä, kuinka nopeasti auton käsittely ja rohkeus kehittyvät. En ole luonteeltani minkään sortin maantiekiitäjä ja uskon, että kelien salliessa tulen edelleen taittamaan paljon matkoja polkupyörällä, mutta ajokortin saaminen on kyllä helpottanut elämää huomattavasti. 
Olen myös oppinut paljon - ja paljon on myös vielä oppimatta. Vastuullisuus lisääntyy väistämättä: vastuu omasta ja toisten turvallisuudesta, vastuu autosta jne. Myös joustavuutta on kysytty luonnollisesti, sillä mulla on käytössä toinen meidän perheen autoista ainakin sen aikaa kun asun kotona ja se on tarkoittanut esimerkiksi jeesaamista kyydityksissä. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että mun kohdalla on näinkin joustava vaihtoehto onnistunut, eikä oma auto ole vielä ajankohtainen. Tottakai sellaisen hankkiminen houkuttaa, mutta kaikki ajallaan.

Kuljettajana koen saaneeni hyvät valmiudet autokoulusta lähteä ajelemaan. Manuaalivaihteisen auton käsittely on tuntunut itselleni ainakin nykyisessä ympäristössä tarpeeksi yksinkertaiselta, mistä kiitos kuuluu ajo-opetukselle. Toki automaattiauto tuo aina pientä luksusta arkeen, mutta koulusta sain kyllä itseluottamusta myös manuaalivaihteiston käyttöön. 
Ympäristönä Salon Autokoulu oli mun mielestä tosi mieluisa, ja tunneille lähtiessä toimipisteellä oli aina positiivinen tunnelma. Juttua riitti jokaisella ajotunnilla,  joten hartiat eivät ainakaan viimeisien ajotuntien jälkeen olleet enää ihan kauhean jumissa jännittämisestä... :)

Tänään sain käyntiin myös harjoitteluvaiheen teoriatunnilla, mutta kiitos Salon Autokoululle jo nyt hyvästä oppimisympäristöstä ja joustavuudesta mun tutkinnon suorituksen ajalla.
Täältä löytyy myös pieni haastattelupätkä, jossa kerron enemmänkin vielä fiiliksiä.

Turvallisia kilometrejä kaikille muillekin tähän kevääseen siellä ruudun takana!
fullsizeoutput_4d7f

2017/03/23

Mitä käy, jos mä epäonnistun?

Yleensä pyrin pitämään koulun ja lentopallon erillään; kumpikin tarjoaa just sopivaa vaihtelua toiseen verrattuna. Ja mitä vähemmän yhteisiä nimittäjiä, sitä huolettomammin voin syventyä kummankin pariin. Tän alkukevään aikana löysin kuitenkin niistä aika paljon yhteistä: playoffeissa ja ylioppilaskirjoituksissa pelin henki on suhteellisen sama - tulos tai ulos. 
Helmikuun loppupuolella alkoi mun osalta aika tiivis ajanjakso, joka sisälsi runkosarjan loppusuoran lisäksi mahdollisimman paljon valmistautumista kirjoituksiin. Pari viikkoa sitä painoikin menemään sen kummempia ajattelematta, olihan pleijareihin ja kirjoituksiin, eli maaliskuun puoleenväliin, vielä tosi paljon aikaa. Sitten sitä herää 13.3. äidinkielen esseekokeeseen, ja tajuaa että torstaina mukaan tulee vielä puolivälierät, ja vasta 22.3. voisi heivata kirjat sivuun (hyvällä omallatunnolla). Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että koin valmistautuneeni kirjoituksiin tosi isosti muun elämän ehdoilla. Siinä sitä taas oltiin; kaikki eväät jokailtaisiin itkupotkuraivareihin siitä, ettei mihinkään saa keskittyä rauhassa, oli tarjolla, mutta sitten meikäläinen tajusi jotain. 

Tulos tai ulos -periaate on sinänsä aika raadollinen. Se kasaa helposti paineita, mikä toisaalta on usein aika opettavainen muutos siihen normaaliin asetelmaan, jossa saa tehdä asioita paineettomasti ja oman maun mukaan. Mutta miksi ne paineet niin usein aiheuttavat negatiivisia mielikuvia ja usein myös ihan konkreettisia seurauksia? 
Paine saa meidät usein ajattelemaan vain sitä huonompaa vaihtoehtoa: entä jos mä epäonnistun? Tämä ajatus saa meidän pään sisällä vielä usein ympärilleen kunnon täysihoidon. Sitä ruokitaan negatiivisilla mielikuvilla, ja se pidetään aktiivisena pohtimalla sitä tarpeeksi usein. Paineeseen liittyy kuitenkin kääntöpuoli. Niitä paineita kun ei kasata, jos ei olisi syytä uskoa onnistumiseen ja menestykseen. Meidän pitäisikin oppia näkemään se onnistumisen mahdollisuus ja uskoa siihen, eikä pelätä epäonnistua. Epäonnistuminen tulee, jos on tullakseen. Se tulee, vaikka sitä yrittäisi kuinka ajatuksissaan käsitellä, ja valitettavasti vielä helpommin sitä kautta. 
Epäonnistumiseen on monenlaisia syitä, joiden käsittely voi toisaalta olla tuottoisaa ja opettavaista tulevaisuuden kannalta, mutta jotta niistä saisi voimavaran, tulee tunnistaa tilanne, jossa niille syille voi tehdä jotain. Tilanteessa, jossa epäonnistuminen vaan tulee, on turhaa alkaa väkisin etsimään itsestään syitä. Yksittäiset epäonnistumiset voivat johtua ihan vaan huonosta tuurista, väärinkäsityksistä tai huonosta ajankohdasta. Silloin tilanne pitää vain hyväksyä, ja mennä eteenpäin. Kyllä niiden huonompien sattumien peräkkäinen todennäköisyys on ihan yhtä pieni kuin niiden onnekkaiden sattumien. Siihen pitää vain luottaa.

Kirjoitukset ja playoff-sarjat ovat aika raadollisia: ne herättävät aika suuria tunteita, vaikka kumpikaan ei sitten ehkä välttämättä määritä loppuelämää. Tai sitten määrittävätkin: joku pelaa elämänsä kevään, joukkuekin saavuttaa tavoitteensa ja uusia ovia avautuu tai vastaavasti joku tekee elämänsä suorituksen kirjoitussalissa ja varmistaa siten opiskelupaikkansa. Nämä ovat niitä mahdollisuuksia ja megaonnistumisia. Ilman epäonnistumisen mahdollisuutta ja vaikeuksia nekään eivät tuntuisi miltään. 

Playoff-kevät on urheilijan parasta aikaa (Ja tästä eteenpäin keskitynkin vain pleijareihin, koska valitettavasti kirjoitukset eivät ole "lukiolaisen parasta aikaa"). Siitä pitää nauttia ja ottaa ilo irti. Joukkuelajien hienouksista yksi on se, että henkilökohtainen epäonnistuminen ei tarkoita joukkueen epäonnistumista. Ja jos tarkoittaa, se kertoo omaa kieltään sen yhteisön perustan lujuudesta. Luottamus ja toisten läsnäolo on mieletön voimavara, joka tekee epäonnistumisesta helpompaa ja onnistumisesta palkitsevampaa. 
Joten sinä, joka tällä hetkellä odotat tai jännität jotain mieletöntä, muistathan uskoa siihen onnistumiseen ja nauttia joka hetkestä. Katsotaan sitten miten käy.

Toivottelen kaikille myös ihanaa kevättä, koska nykytahdilla musta ehkä kuullaan vuodenajan vaihduttua... :)
17352202_1427440783974731_5883723260734517036_n
Kuva: Mäsi/Lentopalloliitto

2017/01/14

Jos yhden toiveen saisin

Mikä on se, jota ei omalle kohdalle toivoisi mutta sattuessaan tarjoaa mahdollisuuden viisastua? Se on sama, joka jostain syystä muille sattuessa tarjoaa mahdollisuuden olla itse tyytyväinen: epäonnistuminen.

Jollain kumman tavalla monessa arkipäivän ympäristössä ilmapiiri on muodostunut (voi olla, että se on aina ollutkin) varsin negatiivikseksi – huonoon kierteeseen on helppo jäädä, sillä positiivisten asioiden löytäminen on monelle meistä huomattavasti haastavampaa kuin niiden epäkohtien. Helppoa on myös todeta sen yhteisön positiivarin olevan vaan vähän naiivimpi kuin muiden: ei se nää, miten huonosti asiat on. Entä jos tämä samainen positiivari ei edes halua nähdä? Ja mitä jos hän tekee sen valinnan ihan tietoisesti? Eli toisin kuin se negatiiviseen keskittyvä yksilö, joka ei enää edes tiedosta etsivänsä pelkästään huonoja puolia. Esimerkiksi suhtautuminen epäonnistumiseen muodostaa yhdenlaisen rajan positiivisuuden ja negatiivisuuden välille.
Positiivinen ajattelumalli ei tarkoita sitä, että epäonnistuminen on yhtä toivottua, kivaa ja palkitsevaa kuin onnistuminen. Ei – se tarkoittaa sitä, että epäonnistumisen näkee mahdollisuutena. Positiivisuuden lisäksi tarvitaan kaveriksi myös sopiva määrä järkeä ja oikeanlaisia tunteita, jotta mahdollisuus oppimiseen hyödynnetään, eikä samoja virheitä toisteta. Positiivisuuskin sallii henkisen epätasapainon, kyyneleet ja pettymyksen tunteet. Mutta positiivisuus ei jätä niihin vellomaan, vaan jättää ne taakseen, kun ne eivät enää hyödytä. Fakta on, että itku ja itseinho eivät vie eteenpäin, vaikka voivatkin auttaa käsittelemään epäonnistumista. Ne ovat kuitenkin yksinkertaisia mekanismeja, jotka meiltä jokaiselta löytyvät luonnostaan, ja ne eivät vie sen suuremmin ajatteluamme eteenpäin.
Entäs se negatiivisen versio? Negatiivinen ajattelu ohjaa etsimään syitä epäonnistumiseen, mutta ei ratkaisua niihin. Epäonnistuminen selittyy tekijöillä, joille ei voi mitään ja jotka vaan on. Jälkeenpäin osataan yleensä myös viisastella, ja kertoa merkkejä, joista tämä epäonnistuminen oli ennustettavissa. Jotenkin niille ei kuitenkaan sitten tehty mitään, kun oli vielä tehtävissä.
Toinen ajatusmalliero liittyen epäonnistumiseen on se, että kelle me sitä toivomme, vai toivommeko kenellekään? Koemmeko me aidosti itse onnistuneemme, jos onnistumisemme kumpusi toisen epäonnistumisesta?
Pitkässä juoksussa jokaisen elämänlaadulle olisi hyödyksi toivoa kaikille onnistumisia, niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On avartavaa myöntää itselleen, että vain sellaisessa ympäristössä, jossa kaikki toistensa kanssa tekemisissä olevat ja mahdollisesti toisiaan vastaan kilpailevat tahot onnistuvat, kehittyy. Vain silloin saa esimerkiksi kilpailutilanteessa tietää, onko oikeasti toista parempi.

Tavoittelen kaikessa tekemisessäni onnistumisia, kuten varmasti jokainen meistä. Silti elämässä törmää valitettavan usein siihen, kuinka muille toivotaan epäonnistumista. Jos jonkun onnellisuus vaatii muiden epäonnistumista,  on ehkä hyvä aika pysähtyä tutkimaan sen onnellisuuden laatua. Eli summasummarum: toivottavasti me opittaisiin iloitsemaan myös muiden onnistumisista. Se on mun tän päivän toive... :)

2017/01/03

Ensi vuoden tärkein lupaus: Älä hengitä omaan niskaan

”New year, new me” ja sitä rataa.
Uusi vuosi tuo usein mukanaan lupauksia, ja niiden kanssa samaan syssyyn luetaan usein liuta haaveita. Ero näiden välillä syntyy siitä, että lupaukseen liittyy velvollisuus sen pitämisestä. Ympäripyöreät haaveet sen sijaan antavat mahdollisuuden yrittää tavoitella niitä, jos siltä tuntuu. Leikkimieliset kannustimet itse kullakin ovat tietysti asiaankuuluva juttu, mutta välillä tuntuu, että paine elämän suunnan muuttumisesta kasataan vuoden ensimmäisille päiville.
Vaikka uudenvuodenlupaus perinteenä on juurtunut syvästi mieliimme, tuntuu silti oikeudenmukaiselta ennen kaikkea itseään kohtaan palauttaa mieleen, mitä se lupaaminen loppujen lopuksi vaatiikaan. Kannattaako lupauksia sylkemällä kasata itselleen painetta tai antaa muiden ihmisten odottaa jotain, johon ei ehkä sittenkään pysty seuraavan 12 kuukauden aikana?
On luonnollista pyrkiä elämässä eteenpäin, ja tavoitteiden asettaminen kasvattaa motivaatiota. Kun on kyse omista henkilökohtaisista asioista,  on itse vastuussa myös armollisuudesta ja kohtuudesta. On tärkeää antaa itselleen mahdollisuus toteuttaa ja täyttää odotuksiaan itseään koskien juuri siten, kuin se parhaalta tuntuu. Koulu-, työ- ja urheilumaailma tarjoavat meille riittävästi aikarajoja ja numerotavoitteita – niitä ei välttämättä tarvitse asettaa enää oma-aloitteisesti.  Toki osa meistä kokee tavalleen sopivana asettaa aikarajoja ja konkreettisia maaleja, mutta pidemmässä juoksussa ne herättävät kysymyksiä myös siitä, mitä sitten sen jälkeen tapahtuu. Palataanko entiseen, pitäydytäänkö tavoitteessa vai kasvaako nälkä syödessä? Mahdollisesti sopivan ajan kuluttua löydetään itsemme suorittamasta yhä edelleen uusia tehtäviä, jotka takaavat hetken tyytyväisyyden, mutta jättävät jälkeensä myös jonkinlaisen tyhjiön.

Omalla kohdallani vuoden vaihtuminen ei herätä sen suurempia muutos- tai kehitysajatuksia kuin muutkaan päivät. Tietenkin siihen liittyy omanlaisensa jännitys ja odotus siitä, mitä seuraavat 365 vuorokautta tuovat tullessaan. Mutta sen sijaan, että lähtisin elämään vuotta kerrallaan, olen päättänyt valita yksikökseni mieluummin päivän – sunnuntaisin ehkä tunnin. Tosin selaillessani vanhoja arkistoja tartuin kiinni yhteen viime vuoden puolella unohtuneeseen tapaan eli kuukausittaisiin tavoitteisiin. Niiden tavoite on lähinnä vaan keskittyä enemmän asioihin, jotka olen lykännyt taka-alalle, vaikka ne eivät sinne kuulu. Se, saanko mä niistä mitään konkreettista hyötyä irti, jää nähtäväksi, mutta oon päättänyt lähteä näihin sellaisella sopivalla yrittänyttä ei laiteta –meiningillä.
Muuten odotukset tulevalle vuodelle ovat aika samankaltaiset kuin vuosi sitten: kiirettä ja sisältöä riittää, mutta niistä pitää ottaa vaan ilo irti ja pysyä positiivisena. Loppujen lopuksi saan kuitenkin tehdä asioita, joista tykkään ja jotka liittyy omiin valintoihin. Tietysti uuttakin on: ylioppilaskirjoitukset, ja lakkikin olisi tavoitteena saada tämän vuoden puolella sekä ajokortin hankinta. Lentopallollisia tavoitteita riittää myös, mutta niiden taustalla mulle keskeisempänä on oman itseni ja joukkueen kehittäminen. Niissä hommissa taustajoukkoja ja tukijoita on melkoisen pieni määrä, vaikka konkreettisille tavoitteille ottajia ja odottajia löytyykin. Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin jonkinlainen oppi otettavissa irti, ja olen päättänyt haluta voittamista vielä edelleenkin joka päivä vähän enemmän.

Mutta haluaisinhan mä kaikenlaista (semi)konkreettistakin, kuten…
…nähdä mahdollisimman paljon uusia paikkoja. …harrastaa monipuolisemmin kaikenlaisia palloilulajeja. …käyttää englannin lisäksi jotain toista vierasta kieltä. …pitää enemmän yhteyttä niihin, joita en näe tarpeeksi usein. …hankkia mun seinälle kartan, johon voin merkitä kaikki paikat, joissa oon käynyt. …alkaa kerätä astiastoa tulevaisuutta ajatellen. …oppia kihartamaan mun hiukset. …kehittää paremmat unenlahjat.

Näitähän riittäisi. Ja ne täyttyy joko vuonna 2017 tai on täyttymättä; aika näyttää. Joka tapauksessa, haluan tehdä tästä vuodesta merkityksellisen nauttien jokaisesta hetkestä. Se on mun mielestä just sopivan vaativa ja ympäripyöreä tavoite.
Muistetaan pitää mopo käsissä, vaikka tammikuu on taas täällä, niin energiaa riittää aina sinne joulukuulle asti. Tsemppiä kaikille vuoden alkuun!